Syysulkoilu

Syksy on tullut, mutta päivittäisistä päivälenkeistä ei todellakaan ole tingitty. Eikä tingitäkään ennen paukkupakkasten tuloa, jos henkilökunta haluaa selvitä ilman korvatulppia tai vaalia naapurisopua. Arkipäivisinkin kävelylenkki korttelin ympäri on vähintä, mitä tylsistynyt bengali voi vaatia. Ja jos tätä lukee joku koiranomistaja, niin älkää nyt kuvitelko, että korttelilenkki on joku viiden minuutin pikapyrähdys: korttelia kierretään meillä hartaudella ja välillä vauhtia haetaan metsästä ja joskus ihan puusta asti. Alle puolen tunnin ei ole toivoakaan ulkoilusta selvitä ellei kyseessä ole sitten kaatosade. Pikkutihku ei enää hidasta edes Ellin menoa, vaikka nuorempana neiti kieltäytyikin pistämästä nenäänsä ulos, jos pisarakin tipahti taivaalta. Mäykynen on ollut ilmeisesti jo syntyjään ulkoiluhullu, Elliin tauti puolestaan on tarttunut vasta vähitellen.

Nyt viikonloppuna säät olivat vaihteeksi upeat, joten molempina päivinä ulkona reippailtiin tavallista pidempään. Mäykynen yrittää parhaansa mukaan ylläpitää lihaskuntoaan, ettei eläinlääkäritädillä olisi aihetta valittaa. Pari viikkoa sitten herra kävi rokotuksilla ja taas oli vuoden aikana paino kasvanut. Mäykynen oli nyt jo 5,7 kiloa eli kokonaista 300 grammaa enemmän kuin vuosi sitten. Herran mielestä turhaa nipotusta valittaa, jos vuodessa on erehtynyt syömään kolme Mäymör-pussia (á 100 g) liikaa. Tosin ei eläinlääkäritäti sitten lopulta valittanutkaan, vaan totesi, että herra on sopusuhtainen ja lihaksikas. Mutta jos menee yli kuuden kilon, niin sitten ei kuulemma enää voi olla kaikki pelkkää lihasta.

Ellin päivän jumppatuokio ettei eläinlääkärillä ole sitten tammikuun rokotuskäynnillä varaa valittaa neidin roikkuvista läskeistä. 

Voi järkytys. Täytyykö ton yhden tirriäisen tunkea aina ihan nenä kiinni?

Jos kävelytietä reunustaa tällainen upea catwalk, niin voi olla aivan varma, että Elli kävelee aidalla eikä tiellä. Mäykynen pitää taas mielummin tassunsa maassa. 

Mäykysen syksyinen sienilöytö. Hmm... pirtsakka väri. Uusi vähäkalorinen dietti?

Elli-täti

Elli haluaa tiedottaa, että hän on nyt Elli-täti. Kun ikääkin on kohta jo melkein kaksi, niin olisi soveliaampaa, jos Elli-neidin sijaan käytettäisi nimitystä Elli-täti. Mutta ei, blogin nimi ei silti muutu muotoon Herra Mäykynen ja Elli-täti, koska henkilökunta haluaa pitää kiinni nuorekkaasta imagosta, kun kaksikon toilailut tuskin jatkossakaan muuttuvat rauhallisen tätimäiseksi. Elli sen sijaan haluaa nuorekkuudesta eroon. Kuinkakohan monta päivää sitten se olikaan, kun viimeksi ohikulkija taivasteli: Miten ihana pentu! Onko toi toinen sen äiti? Mäykysen mielestä tosin on kyseenalaista kumpaa tässä itse asiassa onkaan loukattu syvemmin — siis herrahan suorastaan huokuu lempeää äitihenkeä? Mutta erityisesti Elli-tätiä kiukuttaa: jos pitää linjoistaan huolta ja on hoikassa kunnossa oleva nei... siis täti, niin mitä sitten? 3,7 kiloa pippurista luonnetta riittää aivan mainiosti! Ellin pikkuveljen minirääpäleillä on Ellin ikään ja painoon vielä pitkä matka, mutta eiköhän niistäkin silti vielä joskus kasva melkein yhtä hienoja kissoja kuin Ellistä. Sillä välin Elli yrittää omaksua uuden täti-lookin.

Elli-neiti-ilme?

Väsyttävää touhua... 

Vihdoin aito täti-ilme?

Interaktiivista raksutusta?

Tänään oli taas pakettipäivä ja heti aamutuimaan postipoika raahasi Mäykysen ja Ellin ovelle ison laatikollisen ruokaa ja toisen hiekkaa. Onneksi postin ihmisetkin sentään näyttivät tajuavan, että ulosmarssin työpaikaltaan voi tehdä vasta kun elintärkeät lähetykset on toimitettu perille.

Henkilökunta oli taas tilannut vähän yhtä sun toista, kun ostoskärryn täyttö on tehty nettikaupassa niin suunnattoman helpoksi. Olipa tällä kertaa mukaan eksynyt myös tarjouksessa ollut Catit Design Senses Feeding Labyrinth -raksutorni, joka mainostekstin mukaan tarjoaa kissalle älyllistä haastetta ruokahetken lomaan. Mikäs sen kätevämpää kuin tehdä raksujen syönnistä antoisa aktivointihetki!

Hätähousu henkilökunta luki ohjeet huonosti ja tajusi vasta jälkikäteen, että oli heti kasannut raksulabyrintin haastavimpaan kokoonpanoon. Onneksi Mäykynen ei vähästä hätkähdä, vaan alla herra esittelee raksuaktivointia parhaimmillaan: 

Mäykysen ratkaisumalli nro 1. Pönttö pystyyn, raksut sisään, kahden sekunnin odotus, reipas huitaisu tassulla ja problem solved. Herran mielestä lautaselta syöminen on jotenkin sivistyneempää, mutta Mäykynen ei ole turhantarkka: henkilökunnan mieliksi herra voi napsia raksunsa lattialtakin.

Syvä huokaus. Tosin täytyy myöntää, että Mäykysen ratkaisu ei yllättänyt henkilökuntaa, vaan se oli suorastaan ennalta-arvattava. Jos älypeli on sellainen, että sen voi helpoiten ratkaista raa'alla voimankäytöllä, niin Mäykysen mielestä olisi suorastaan hölmöä tuhlata aikaa johonkin pikkusievään tassutteluun. Sellaisen hienostuneen järjenkäytön herra jättää suosiolla Ellille.

Henkilökunta ei kuitenkaan niin vaan luovuttanut, vaan torni pystytettiin uudelleen, jos Mäykynenkin vaikka suostuisi käyttämään sitä ohjeiden mukaan. Ihan kirjan mukaan ei taaskaan menty, mutta Mäykynen päätti näyttää, että ei ole mikään yhden ratkaisun mies. Hiukan tuntuisi vanne kiristyvän pään ympärillä, mutta ehkä tämä on sitten sitä aivojumpaa?

Viitsisikö edes vaivautua?

Varokaa kissaa

Tänään iltalenkille tuli lähdettyä selvästi parhaimpaan koiranulkoilutusaikaan. Kauas ei päästy, kun jo yli-innokas bichon frisé yritti tiukalla nelivedolla tulla väkisin leikkimään. Elli porhalsi häntä pörrössä pakoon ja Mäykynen käänsi selkänsä ja oli kuin ei olisi huomannutkaan: pitäisivät kahjot koiransa kurissa. Mäykynen ei moisten ADHD-tapausten kanssa alennu seurustelemaan.

Matkaa jatkettiin ja ohi viuhtoi monenlaista karvaturria, mutta ohitukset menivät molemmin puolin suht sujuvasti. Sitten vastaan tuli lunnikoira. Elli makaili heinikossa valppaasti tilannetta seuraillen ja Mäykynen lepäili omenapuun alla. Tiedä sitten mikä tässä koirassa kiinnosti, mutta jostain syystä herra päätti lähteä tekemään lähempää tuttavuutta ja kipitti reipasta vauhtia kohti koiraa. Siitäkös sitten tulikin ihan kamala huuto: lunnikoira kiljui ihan henkensä edestä vaikkei Mäykynen vielä edes ollut viereen ehtinyt. Henkilökunta kiristi herran fleksiä ja lunnikoiran omistaja pahoitteli kun ei ollut osannut varautua siihen, että koiransa pelkää kissoja. Mäykysen henkilökunta meni lähes sanattomaksi eikä osannut edes vakuutella että tää on kyllä ihan kiltti. Vai onko se edes? Ainakin herran ego on reilusti suurempi kuin fyysinen koko. Lunnikoira nyt toki on pieni, mutta jo nuorena herra on yrittänyt tassu ojossa lätkiä naapurin dogo argentinoa ja vuosi sitten vedettiin turpaan vapaana metsässä juoksennellutta suursnautseria.

Puolustuksekseen Mäykynen haluaa kuitenkin tähdentää ettei tällä kerralla ollut edes tassu iskuvalmiudessa, vaan herra ihan vaan kaikessa rauhassa jolkotteli kohti koiraa. Voiko sille sitten muka mitään, jos toinen ihan omaa varjoaankin säikkyy? Mutta ei herran egoa silti haittaisi, jos oveen hankittaisi kyltti Täällä vartioin minä. Vaviskaa vorot ja murtomiehet.

Herätys! HERÄTYS!!

Henkilökunnan kesälomat on valitettavasti loppu ja maanantaiaamuna pitkät aamu-unet vaihdettiin taas aikaisiin herätyksiin. Jo heti tänään tiistaina henkilökuntaa harmitti suunnattomasti, kun Ellin piti kuitenkin tulla herättelemään jo ennen kellon soittoa. Jos pikkuneiti voisi edes joskus armahtaa eikä heti toisena lomanjälkeisenä työpäivänä herättelisi aamuyöstä. Nyt nukutaan vakuuttelut eivät kuitenkaan tehonneet ja pakkohan sitä oli herätä pelastamaan neiti nälkäkuolemalta, kun tassulla lätkittiin armotta naamalle. Joskus Ellinkin saa vielä hetkeksi nukkumaan, mutta nyt ei ja silloin on vain yksinkertaisinta käydä tarjoilemassa aamupala ja sen jälkeen jatkaa uniaan.

Unenpöppöröisenä henkilökunta kaivoi esiin myös herätyskellon virkaa toimittavan kännykkänsä — vain todetakseen, että siitä oli akku loppunut yön aikana. Kääk! Mitäköhän kello sitten olikaan? Yhdeksän ehkä kun seitsemältä piti herätä? Hyvin alkaa töihin paluu, jos jo toisena aamuna nukkuu auttamattomasti pommiin. Nopeasti henkilökunta olikin jo ihan hereillä tarkistamassa todellista aikaa toisesta kellosta. Kaksi minuuttia yli seitsemän! Henkilökunta ei voinut olla hymyilemättä. Kiitos Elli!

Limatassun arvoitus

Eräänä iltana Mäykynen ja Elli olivat taas tapansa mukaan hengailemassa terassilla. Sieltä saa varsinkin iltaisin hyvää proteiinitäydennystä ruokavalioonsa, sillä yökköset ja muut pimeäöttiäiset hakeutuvat innolla terassin pihavaloa kohti. Erityisesti Elli on kunnostautunut yöperhosten listimisessä.

Sitten henkilökunnan mieleen muistui, että Mäykynen oli kynsienleikkuun tarpeessa ja armotta herra käytiin hakemassa manikyroitavaksi. Herran etutassut tuntuivat olevan märät ja ruohonkorsien sekä koivunsiementen kuorruttamat, mikä ei vielä sinällään ihmetyttänyt henkilökuntaa, sillä ulkona satoi kaatamalla ja vettä tihkuu sateella paikoiltellen myös terassin lattialle. Lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti, että tassut eivät olleet ainoastan märät, vaan ne olivat jonkun ihmeellisen tahman peitossa. Takatassut sen sijaan olivat ihan puhtaat ja Ellin tassut olivat kokonaisuudessaan kuivat. Ei kai henkilökunta tosissaan kuvitellut, että pikkuneiti sotkisi tassunsa johonkin epämääräiseen klähmään? Turha luulo, Elli voi olla ajoittain varsinainen rämäpää, mutta silti hieno neiti, joka ei todellakaan sotke sen paremmin turkkiaan kuin tassujakaan.

Jostain ihmeen syystä Mäykysen tassut olivat kuitenkin tunnistamattoman mönjän peitossa ja henkilökuntaa asia alkoi hiukan huolestuttaakin, kun mössön alkuperästä tai koostumuksesta ei ollut mitään tietoa. Tassut käytiin Mäykysen ansiokkaasta vastustelusta huolimatta pesemässä, mutta se ei auttanut: klähmä oli ja pysyi. Mönjän koostunus oli jotain liiman ja silikonin välimaastosta, ihmeellistä kirkasta räkämäistä limaa, joka ei haissut juuri millekään. Sitä ei uskallettu kuitenkaan jättää herran itsensä siivottavaksi, joten Mäkynen joutui tassupesun jälkeen vielä kestämään lisää mömmön puhdistusoperaatioita. Koska se ei pesemällä lähtenyt piti siirtyä astetta inhottavampiin keinoihin: henilökunnasta toinen piti Mäykystä kainalossa ja toinen nyppi limapaakkuja herran varpaidenväleistä. Mäykysellä meinasi hermo mennä kerran jos toisenkin, sillä operaatio oli jokseenkin hidas ja kahden tassun puhdistamiseen kului hetki jos toinenkin. Lopulta suurin osa klähmästä oli saatu poistettua ja loppujen annettiin olla, sillä Mäykysen mielentilan huomioon ottaen lopun liman poisto katsottiin tarpeettomaksi.

Puhdistusoperaation jälkeen henkilökunta lähti metsästämään klähmän alkuperää, jotta saataisi varmuus sen myrkyttömyydestä ja jotta operaatiota ei mahdollisesti hetken kuluttua jouduttaisi jälleen toistamaan. Tulokseton pikakartoitus oli tehty jo ennen Mäykysen pesuoperaatiota, mutta nyt henkilökunta konttaili kaikki terassin nurkat ja sisätilatkin tarkistettiin siltä varalta, että joku epämääräinen tököttipurkki olisi unohtunut jonnekin. Mitään ei löytynyt, mutta sitten henkilökunta muisti, että sekä Mäykynen että Elli olivat joku hetki aiemmin pyörineet tavallista ahkerammin terassille vievän ulko-oven ympäristössä. Tälle nurkalle suoritettiin sitten tehotarkastus ja mitä löytyikään kynnyksen alapuolelta: jättikokoinen musta etana!

Loppu olikin jo helppo avata: Mäykynen oli tietysti tassutellut etanaa Ellin kannustaessa vieressä ja siinä hommassa sitten tassutkin limastuivat. Klähmäetana oli luultavasti kuuluisa tappajaetana eli espanjansiruetana, joihin täällä aina ajoittain törmäilee. Tämä yksilö oli kuitenkin vain vajaa kymmensenttinen eikä sentään sellainen viisitoistasenttinen iljetys, joita täällä myös joskus on nähty. Ihan riittävästi limaa tämäkin yksilö oli kuitenkin pystynyt tuottamaan. Ei henkilökunta olisi osannut kuvitella, että etanan limaa on niin vaikea saada pois kissan tassuista tai että yhdestä isostakaan etanasta sitä voisi tulla niin suuria määriä — etanakin kun vielä vaikutti päällisin puolin vahingoittumattomalta.

Jos omituisen liman tapauksella voi olla onnellinen loppu, niin tämä oletettavasti ällötyskertoimestaan huolimatta oli sellainen, sillä etanan lima tuskin on kissalle kovin myrkyllistä. Henkilökunta kuitenkin toivoo, ettei etanoita eksyisi terassille usein, sillä taitaa olla liikaa toivottu, että tassupesusta viisastuneena Mäykynen ensi kerralla jättäisi limaetanan rauhaan.

Kiljuva hiirikorvike

Viime viikon aikana Elli sai postia kasvattajaltaan Miralta. Tai onneksi lähetys oli osoitettu henkilökunnalle, sillä jostain syystä postitäti halusi nähdä paketin noutajan henkilötodistuksen. Mitäs sitten olisikaan tehty, jos lahja olisi osoitettu suoraan Elli-neidille? Käyty Ellin kanssa Postin tiskillä ja näytetty neidin rekisterikirjaa? 

Hiirulainen oli korvike lomavaanijalle, jonka kurja ja tylsä henkilökunta ei halunnut nähdä hiiren surmaa, vaan päästi vikisijän karkuun Ellin nenän edestä. Suorastaan törkeä rikkomus kissuutta vastaan. Onneksi BunBun The Bunny pupuhiiri tuli paikkamaan Ellin kokemaa vääryyttä.

Ellistä pitkin poikin lattioita huristeleva ja samalla hysteerisesti hinkuva pupuhiiri oli aluksi hiukan pelottava. Kieltämättä kyllä kannattaakin suhtautua varauksella hiireksi naamioituneeseen pupuun, jolle on kuitenkin unohtunut pupun häntä. Ja se ääni, sitä on vaikea edes sanoin kuvailla, mutta ennemmin johonkin vastaavaan huutoon voisi törmätä hullujenhuoneella kuin hiirimetsällä. Ehkä näistä mieltä järkyttävistä seikoista johtuen pakettiin olikin merkitty: Ei sovellu alle 3-vuotiaille. Onneksi Mäykynen riensi apuun ja kävi välittömästi tekemässä tuttavuutta pupuhiiren kanssa: herrahan on jo reippaasti yli kolme, joten mitäs sitä turhia arastelemaan.  

Mäykysen leikki-into on yleensä hyvin lyhytaikaista ja niin nytkin. Kun pupuhiiren takamus oli haisteltu ja otukselle oli annettu pari takajalkapotkua olikin aika mennä kauneusunille. Harmi vaan, että mokoma kiljuva pupuhiiri yritti ihan väen väkisin tunkea suuhun.

Seurattuaan tilannetta hetken takavasemmalta Ellikin uskalsi tulla ihmettelemään pupuhiirtä. Alku oli varovaista täppäilyä ja selvästi otuksen ääni oli Ellin mielestä edelleenkin epäilyttävä. Mutta kyllähän pupuhiiri sitten lopulta aika pahasti turpiinsa sai. Hyvää harjoitusta, jos joku päivä valjaslenkillä sattuu pupuhiiri kävelemään vastaan, niin tietää sitten ettei otus ole yhtään niin vaarallinen kuin mitä ääni antaa ymmärtää.  

Pupuhiiren julma loppu.