Varokaa kissaa

Tänään iltalenkille tuli lähdettyä selvästi parhaimpaan koiranulkoilutusaikaan. Kauas ei päästy, kun jo yli-innokas bichon frisé yritti tiukalla nelivedolla tulla väkisin leikkimään. Elli porhalsi häntä pörrössä pakoon ja Mäykynen käänsi selkänsä ja oli kuin ei olisi huomannutkaan: pitäisivät kahjot koiransa kurissa. Mäykynen ei moisten ADHD-tapausten kanssa alennu seurustelemaan.

Matkaa jatkettiin ja ohi viuhtoi monenlaista karvaturria, mutta ohitukset menivät molemmin puolin suht sujuvasti. Sitten vastaan tuli lunnikoira. Elli makaili heinikossa valppaasti tilannetta seuraillen ja Mäykynen lepäili omenapuun alla. Tiedä sitten mikä tässä koirassa kiinnosti, mutta jostain syystä herra päätti lähteä tekemään lähempää tuttavuutta ja kipitti reipasta vauhtia kohti koiraa. Siitäkös sitten tulikin ihan kamala huuto: lunnikoira kiljui ihan henkensä edestä vaikkei Mäykynen vielä edes ollut viereen ehtinyt. Henkilökunta kiristi herran fleksiä ja lunnikoiran omistaja pahoitteli kun ei ollut osannut varautua siihen, että koiransa pelkää kissoja. Mäykysen henkilökunta meni lähes sanattomaksi eikä osannut edes vakuutella että tää on kyllä ihan kiltti. Vai onko se edes? Ainakin herran ego on reilusti suurempi kuin fyysinen koko. Lunnikoira nyt toki on pieni, mutta jo nuorena herra on yrittänyt tassu ojossa lätkiä naapurin dogo argentinoa ja vuosi sitten vedettiin turpaan vapaana metsässä juoksennellutta suursnautseria.

Puolustuksekseen Mäykynen haluaa kuitenkin tähdentää ettei tällä kerralla ollut edes tassu iskuvalmiudessa, vaan herra ihan vaan kaikessa rauhassa jolkotteli kohti koiraa. Voiko sille sitten muka mitään, jos toinen ihan omaa varjoaankin säikkyy? Mutta ei herran egoa silti haittaisi, jos oveen hankittaisi kyltti Täällä vartioin minä. Vaviskaa vorot ja murtomiehet.