Lomavaanijat

Helteiset säät vaativat veronsa ja Ellin ja Mäykysen päivät kuluvat leppoisasti, mikä ei toki silti tarkoita, että täällä tylsistyttäisi kuoliaaksi. Ulkona pitää käydä vähintään kerran päivässä ja siellä aika sitten kuluu kaikenlaista pikkuvipeltäjää ihmetellessä. Mäykynen on tosin lähinnä keskittynyt puskissa makoiluun, sillä mitä sitä nyt helteellä turhaan rehkiä. Ulos on silti päästävä, sillä sisälle sulkeminen aiheuttaa herralle lähinnä kärttyilykohtauksia ja kärsimätöntä ulos-huutelua. Ja kyllähän Mäykynenkin viimeksi eilen spurttaili tuhisevan siilin perässä pitkin lähimetsiä ja meinasi saada hepulin, kun tyhmä henkilökunta ei päästänyt lähelle. Ellin aktiivisuus on nyt kesähelteillä hyvin ulkoilupainotteista: ulkona mennään helteestä huolimatta ja sitten loppupäivä otetaan rennosti kiipeilypuun pilvilinnassa kauneusunia katsellen.

Tänään Ellillä oli erityisen hyvä vaanintapäivä. Ensin kyytiä sai västäräkki, joka suunnilleen yritti syöttää itsensä Ellille. Varmaan joku uhkarohkea teini tai sitten muuten vain hiukan latvasta laho tapaus, mutta henkilökunta sai aluksi suorastaan hätistellä lintua kauemmaksi. Lopulta västäräkkikin tajusi, mikä oli leikin idea ja Ellin mieliksi lenteli aina pari metriä karkuun keikutellakseen pyrstöään sitten taas hetken ennen uutta pyrähdystä. Lopulta lintu kuitenkin kyllästyi ja lensi pois.

Kohta Ellillä oli kuitenkin jo uusi saalis kiikarissa, vaikka henkilökunta ei sitä heti tajunnutkaan. Ihmetytti vain Ellin into puoliväkisin suunnata kulkunsa autotietä reunustavaan rinteeseen. Pakkohan sinne oli perässä seurata, kun siellä selvästi oli jotain kovin kiinnostavaa. Lopulta henkilökuntakin äkkäsi otuksen, kun se otti jalat alleen ja vilisti vinhaa vauhtia läheiseen puuhun. Orava? No ei, nehän nyt hyppivät puissa muutenkin eikä puuhun juoksevan oravan vuoksi tarvitse hieraista silmiään ja ihmetellä, mitä juuri näki.

HII-RI. Elli ajoi hiiren puuhun ja sieltä se nappisilmä sitten kurkisteli oksalta. Nähtävästi kissa ja hiiri -leikkiä voi leikkiä kissa ja koira -takaa-ajon säännöillä. Mutta älkää nyt kuvitelko, että onneton citykissa olisi jättänyt leikin tähän. Tai no, ehkä onneton olisikin, mutta Elli on kaukana onnettomasta ja oli jo puussa, kun henkilökunta vihdoin löysi fleksistään stoppipainikkeen ja raukkamaisesti katkaisi neidin saalistuspuuhat kesken kaiken. Niin väärin! Siellä se siimahäntä varmaan hihitteli mielessään surkealle kissalle ja omalle neuvokkuudelleen.

Ei olisi paljon kannattanut. Paluumatkalla kotiin kuljettiin saman puun ohi ja sinnehän Elli taas halusi. Muka-niin-ovela hiiri oli jo ehtinyt laskeutua alas ja Elli näki taas tilaisuutensa koittaneen. Nyt ei ollut puita eikä oikein mitään muutakaan suojaa hiirellä edessään. Pelkkä autio rinne ja sen alla kävelytie. Jos henkilökunta ei olisi taas toiminut fleksin herrana olisi tämä hyvin todennäköisesti jäänyt hiirulaisen viimeiseksi juoksuksi, sillä Elli saavutti hiirtä koko ajan. Henkilökunta ei kuitenkaan halunnut hiirenraatoa tuliaiseksi, joten siimahännän annettiin kadota tienpientareen pusikkoon. Taas niin väärin!